Teatterin A B C Pukusuunnittelu Teatteripuku


Mikä on epookkipuku?

Joanna Weckman



Mitkä asiat ovat vaikuttaneet esityspuvun valintaan eri aikoina?

Pukuhankintojen historiaa Epookkipuvuiksi kutsutaan esiintymispukuja, joita käytetään menneeseen aikaan sijoittuvassa esityksessä ja jotka tavoittelevat tuon ajan pukeutumistyyliä. Epookkipukuja voivat olla niin 1580-luvun kuin 1980-luvun tyyliset puvut. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä vaikeampaa voi olla hahmottaa olennaisia vaatetuksen tyylipiirteitä. Niinpä esimerkiksi 2000-luvun alkua kuvaava esitys saattaa olla paljon hankalampi puvustettava kuin vaikkapa 1700-luvun rokokoopukujen aikakausi, josta meillä on jo tietynlainen, historiallisten elokuvien ja televisiosarjojen perusteella syntynyt käsitys.




Joonas Kokkonen: Viimeiset kiusaukset, Suomen Kansallisooppera 1975. Puvut Maija Pekkanen, ohjaus Sakari Puurunen. Kuva Kari Hakli.





Joonas Kokkonen: Viimeiset kiusaukset, Suomen Kansallisooppera 1975. Puvut Maija Pekkanen, ohjaus Sakari Puurunen.Ritva Auvinen – Riitta. Martti Talvela – Paavo Ruotsalainen.Kuva Kari Hakli.



Epookkipukujen suunnittelu on valintojen tekemistä

Yhdessä taiteellisen työryhmän, lähinnä ohjaajan, koreografin ja lavastajan kanssa on päätettävä, kuinka uskollista epookkia halutaan tehdä.



Peter Shaffer: Amadeus, Suomen Kansallisteatteri 1981, puvut Anneli Qveflander, ohjaus Eugen Terttula. Jussi Jurkka – Antonio Salieri, Olli Ikonen – Mozart. Kuva Johnny Korkman / Suomen Kansallisteatterin arkisto.





Yleensä pukuja tyylitellään valitsemalla tiettyjä tyylipiirteitä. Epookkipukuihin voidaan valita esimerkiksi aikakauden vaatteen muoto, mutta toteuttaa puvut täysin erilaisista materiaalista, kuten vaikkapa sanomalehtipaperista. Täysin tyylinmukaisten epookkipukujen toteutus on kallista, se vaatii paljon erikoisosaamista eikä aina palvele esitystä.



Molière: Porvari aatelismiehenä, Helsingin Kaupunginteatteri 2002, puvut Sari Salmela, ohjaus Arto af Hällström.


Pjotr Tshaikovski: Patarouva, Suomen Kansallisooppera 2005. Puvut Kimmo Viskari, ohjaus Vilppu Kiljunen.






Epookkipuku kertoo menneestä ajasta

1960-luvulta taaksepäin etenkin naiset käyttivät muodikkaiden vaatteiden alla erilaisia vartaloa muokkaavia korsetteja ja muita rakenteita.


Pirjo Luoma-Ahon käyttämä Aurora Karamzinin roolipuku. Pasi Lampela: Aurora, Espoon Kaupunginteatteri 2002, puvut Johanna Viitanen, ohjaus Petteri Granström.


Rokokookorsetin toisinto vuodelta 1776 ja panier. Näyttämöpukujen valmistajien koulutuslinjan opetuskäytössä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.





Tällaisia ovat esimerkiksi 1700-luvulla lantiota sivuille levittänyttä pönkkäalushametta, 1800-luvun puolivälissä hametta puolipallon muotoiseksi muotoista levittänyttä krinoliinia, 1800-luvun lopulla takapuolta korostanutta turnyyria sekä 1950-luvulla vartalon tiimalasimaiseksi muokannutta korselettia ja pöyheitä tyllialushameita.




Tolstoi: Anna Karenina, Lahden kaupunginteatteri 2000. 1800-luvun lopun turnyyripuku. Puvut Kaija Salaspuro, ohjaus Jotaarkka Pennanen. Mari Palo tai Riikka Rantanen – Anna Karenina.





Tolstoi: Anna Karenina, Lahden kaupunginteatteri 2000. Puvut Kaija Salaspuro, ohjaus Jotaarkka Pennanen. Riikka Rantanen – Anna Karenina. Kuva Kari Hakli / Lahden kaupunginteatterin arkisto.






Vartalon muodolla voidaan siis kertoa aikakaudesta, jota esityksessä tavoitellaan. Epookkipukujen suunnittelemiseen ja valmistelemiseen tarvitaankin hyvää vaatetuksen- ja pukeutumisen historian tuntemusta. Aina esityksessä ei kuitenkaan tavoitella tiettyä historiallista aikakautta, vaan pikemminkin yhdistellään leikkisästi erilaisia aikakausia. Silti pukusuunnittelijan on hyvä tietää, mitä tietyt historiallisen vaatetuksen elementit merkitsivät ja millaisia viestejä ne välittävät nykyhetkellä.




Pierre de Marivaux: Harhatunteet, Suomen Kansallisteatteri 1977. Puvut Liisi Tandefelt, ohjaus Esko Elstelä. Pekka Autiovuori – Ritari, Eeva-Kaarina Volanen – Markiisitar. Kuva Mauri Helenius / Suomen Kansallisteatterin arkisto.




Epookkipukujen historiaa

Menneinä aikakausina näyttämön epookkipukuihin on suhtauduttu eri tavoin. Keskiajalla ja pitkään sen jälkeen käytettiin esityksissä kunkin oman ajan pukuja vaikka kerrottiin esimerkiksi raamatun ajan tapahtumista. 1700-luvun lopulle saakka oli tapana, että samassa esityksessä osalla esiintyjistä saattoi olla vanhemman aikakauden tyyliset puvut ja osa esiintyi yllään oman ajan vaatetus. 1800-luvun kuluessa innostuttiin mahdollisimman ”aidoista” epookkipuvuista ja kopioitiin vanhojen maalausten pukuja näyttämölle. 1900-luvun alussa pukujen tyylittely, materiaalien käsittely esimerkiksi värjäämällä, maalaamalla ja applikoimalla yleistyi. Pukujen avulla tavoiteltiin ulkoisen realismin sijasta sisäistä tunnetta tai kokonaistunnelmaa. Tyylittelyn ja realismin vaihtelu epookkipuvuissa jatkuu edelleen. Epookkipuvut kertovat siis myös esityksen valmistusajan taiteellisista arvoista ja kauneusihanteista.



Kirjallisuutta ja lisätietoa aiheesta:

Joanna Weckman 2015: Unelmien kuteita – epookkipukujen historiaa Suomessa.



Peli: Ajantaju



© 2019 Teatterimuseo