Teatterin A B C Lavastus Lavastuksen historia


Moninainen nykylavastus

Reija Hirvikoski

Kotimaiset lavastajat visuaalisen ajattelun edelläkävijöinä



Lavastusajattelun lähtökohdan muutos 1970-luvulla

Uusien lavastuksellisten tuulien merkittävin aikakausi teatterinäyttämöllä alkoi Turun Kaupunginteatterissa Kalle Holmbergin ohjauksissa 1970-luvun alussa: Kuningas Lear (1972), lavastajana Juha Lukala, Seitsemän veljestä (1972) lavastajana Kaj Puumalainen sekä Välskärin kertomuksia (1975), lavajana Måns Hedström. Näistä esityksistä huokui tuore ja elävä tapa lähestyä näytelmätekstiä, tilallistaa teatteriesitys visuaaliseksi toiminnaksi, näyttelijöiden liikkeeksi – pois kirjallisesta, ainoastaan tekstiin nojautuvasta, teatteritoteutuksesta.


Shakespeare: Kuningas Lear, Turun Kaupunginteatteri 1972. Lavastus Juha Lukala, ohjaus Kalle Holmberg. Kuva Måns Hedström.




Kivi: Seitsemän veljestä, 1972. Turun Kaupunginteatteri. Lavastus Kaj Puumalainen, ohjaus Kalle Holmberg. Kuva Klaus Koszubatis.




Topelius: Välskärin kertomuksia, Turun Kaupunginteatteri 1975. Lavastus Måns Hedström, ohjaus Kalle Holmberg. Kuva Måns Hedström.






Uudet materiaalit

Lavastus käsitettiin näyttämöllistä toimintaa mahdollistavana maailmana, ei näytelmätekstin kuvituksena. Kuvitteellisen ja illusorisen ’huonekulissilavastuksen’ tilalle tuli materia – raaka puu, joka täytti koko näyttämön. Näyttämötilaan luotiin arkkitehtoninen lavastus, joka rikkoi näyttämörampin ja kantoi katsomoon asti. Näyttelijät eivät näytelleet toisilleen kaukana erillisessä näyttämökuvassa – vaan ratkaisu pakotti näyttelijät kontaktiin yleisön kanssa. Haluttiin tehdä todellista teatteria ja elettiin Brechtiläisen teatterin vaikutuksen aikaa.



Esityksiä teatteritalojen ulkopuolella

Holmberg toteutti esityksiä myös toisissa tiloissa kuin teatterinäyttämöillä kuten esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin kellaribunkkerissa näytelmän Rosvot (1970) ja Suvilahden voimalassa näytelmän Kullervo(1981) lavastajana Måns Hedström sekä museon remontin alla Ateneumissa, Kepillä on kaksi päätä (1983) lavastajana Ralf Forsström. Näiden esitysten visuaalisuuteen vaikutti suuresti itse tilan arkkitehtuuri ja karaktääri sekä sen tuomat esitykselliset mahdollisuudet. Rohkeana ohjaajana Holmberg mahdollisti lavastajien rohkeaa visuaalista ajattelua.





Schiller: Rosvot, Bunkkeriteatteri Helsingin Kaupunginteatterin pommisuojassa 1970.
Lavastus Måns Hedström, ohjaus Kalle Holmberg. Kuva Måns Hedström.




Kivi: Kullervo, KOM-teatteri 1981. Lavastus Måns Hedström, ohjaus Kalle Holmberg. Kuva Rauno Träskelin.




Dostojevski-projekti: Kepillä on kaksi päätä, Teatterikorkeakoulu Ateneumin tiloissa 1983. Lavastus Ralf Forsström, ohjaus Kalle Holmberg. Kuva Kari Hakli.





Lavastus ja esitys kokonaistilallinen kokemus

Aivan omanlaistaan näyttämöestetiikkaan edusti myös lavastaja Tiina Makkonen, jonka lavastukset usein olivat tilallisia installaatioita, mielenmaisemia. Esimerkiksi Vaasan Kaupunginteatterissa, Kulma-näyttämöllä, vanhassa ravintolatilassa toteutettu Kyyhky ja Unikko (1982) ohjaus Juha Malmivaara tai Turun Kaupunginteatterissa, Hjeltin talossa, Punahilkka – kuvia rakkaudesta (1988) ohjaus Laura Jäntti perustuivat kokonaistilalliseen kokemukseen eikä niitä myöskään esitysten välillä purettu, joka tietenkin mahdollisti toisenlaisen toteutuksen ja estetiikan.' Tiloissa oli läsnä eletty elämä, oikeat materiaalit, oikeat esineet ja vahva kuvallis-tilallinen ajattelu. Makkosen ratkaisut vaikuttivat merkittävästi ohjauksellisiin lähtökohtiin.






Mukka / Inkinen: Kyyhky ja unikko, Vaasan Kaupunginteatteri 1982. Lavastus Tiina Makkonen, ohjaus Juha Malmivaara. Kuva Raimo Aro.



Märta Tikkanen: Punahilkka – kuvia rakkaudesta ja kuolemasta, Turun Kaupunginteatteri 1988. Lavastus Tiina Makkonen, ohjaus Laura Jäntti. Kuva Matti Kivekäs.








Nykyteatterin visuaalisuuden eurooppalaiset juuret



Tyhjä tila sekä esiintyjien ja katsojien välinen suhde


Eurooppalaisen nykyteatterin visuaalisen maailman suuri vaikuttaja on itseoikeutetusti ohjaaja Peter Brook, joka lanseerasi 1960-luvun lopulla termin ”tyhjä näyttämö”. Tyhjä näyttämö tarkoitti kaiken turhan ja koristeellisen riisumista esityksestä, näyttämöä, jossa kaiken tuli oli oikeaa ja totta. Brookin lavastajana toimi pitkään Jean-Guy Lecat, jolla oli suuri vaikutus Brookin tilalliseen ajatteluun. He muuttivat koko arkkitehtonisen tilan mittasuhteet kotiteatterissaan Théâtre des Bouffes du Nord’ssa Pariisissa, rakentamalla teatteritalon alakatsomon päälle pyöreän jatkonäyttämön täyttämällä sen hiekalla. Esiintyjien suhde yleisöön muuttui dramaattisesti, enää eivät esiintyjät olleet kaukana teatterin näyttämöllä vaan suoraan yleisön keskellä.


Jean-Claude Carriére: Mahabharata, Théâtre des Bouffes du Nord 1985. Lavastus Jean-Guy Lecat, ohjaus Peter Brook. Kuva Gilles Abegg / Jean-Guy Lecat arkisto.






Teksti ”vain” työskentelyn lähtökohtana

Myös saksankielisellä teatterilla on ollut pitkäaikaiset vaikutukset nykyteatterin visuaalisuuteen. Monella sen lavastussuunnittelijalla on ollut suuri vaikutusvalta esityksen sisältöön, kontekstiin, muotoon ja konseptualismiin. Saksalaisessa teatterissa tekstiin on suhtauduttu usein vain yhtenä työskentelyn lähtökohtana – näytelmätekstiä ei ole otettu yleissääntönä, joka pitäisi toteuttaa kirjaimellisesti – ei edes klassikoita. Tästä syystä visuaalisilla suunnittelijoilla on ollut mahdollisuudet monimuotoisiin taiteellisiin ratkaisuihin taiteessaan. Saksankielisillä näyttelijöillä on myös mahdottoman hieno taito käsitellä tekstiä ja ymmärtää olevansa osa näyttämöestetiikkaa.




Lavastus kerronnan osana

Esimerkiksi lavastaja Johannes Schütz’in lavastukset ovat pitkälle ajateltuja, yksinkertaisia, minimalistisia, esteettisiä ja samalla arkkitehtonisia mutta erittäin vaativia tilallisia ratkaisuja esityksen näyttelijöille. Ne luottavat katsojan mielikuvituskykyyn ja näyttelijöiden energisyyteen. Hänen lavastuksissaan ei ole naturalistisia ’kahvikuppeja’ tai muita realistisia ’keittiöelementtejä’, joskus niissä ei ole edes tarpeeksi tilaa näytellä. Lavastus toimii koko kerronnan osana.


Roland Schimmelpfennig: Das Reich der Tiere, Deutsches Theater Berlin 2007. Lavastus Johannes Schütz, ohjaus Jürgen Gosch. Kuva Arwed Messmer / Johannes Schütz arkisto.






Kiehtova tarina

Anna Viebrock suunnittelee elämänmakuisia näyttämöitä – joilla on oma outo tarinansa kerrottavana – oikeasti kulloisenkin esityspaikan ympäristöä tutkien ja tarkkaillen. Hän kokoaa, tyylittelee ja työstää visuaalisen materiaalin esineiksi, mittasuhteiksi tai lavastuksen pintamateriaaleiksi. Viebrock’in lavastuksen eivät myöskään ole realistisia ’olohuone- tai keittiölavastuksia’, eikä niillä ole mitään tekemistä naturalismin kanssa vaan ne luovat tunnelmaa korostavan perustan, näytelmän esitysmaailman. Hänen lavastussuunnitelmansa tarjoavat ohjaajalle konkreettisen ja strukturoidun näyttämön.


Christoph Marthaler – Jürg Henneberger – Anna Viebrock: 20th Century Blues, Theater Basel 2000. Lavastus Anna Viebrock, ohjaus Christoph Marthaler. Kuva Anna Viebrock arkisto..





Installaatio

Katrin Brack leikittelee esineiden ja elementtien monistamisella. Lavastajana hän täyttää näyttämöt erilaisilla materiaaleilla kuten lasten leikkikentän keinuilla, värillisellä paperisilpulla, ilmapalloilla, vedellä, sateella, vaahdolla, makuupusseilla, joulukoristeilla tai videoilla. Brack pelaa ajalla ja paikalla, lavastukset ovat useasti installaatioita itsenään. Hänen visuaalisuutensa on sensuellia ja käsin kosketeltavaa – eikä se mitenkään kuvita esitettävää näytelmää kirjallisena näytelmäkirjallisuutena. Brack luo esityksen atmosfääriä ja hänen suunnitelmansa vaativat syvällistä, visuaalista ymmärrystä näyttelijöiltä ja ohjaajalta siitä, miten tällaisessa tilassa tulee toimia.


Karl Baratta – Götz Leineweiber: Das Grosse Fressen, Volksbühne Berlin 2006. Lavastus Katrin Brack, ohjaus Dimiter Gotscheff. Kuva Thomas Aurin / Katrin Brack arkisto / Goethe-Institut.






Uutta teatteriyleisöä ja toisenlaisia esitystiloja



Mikä vain voi olla teatteritila

Tällä hetkellä teatterit tarvitsevat uutta yleisöä ja kilpailevat katsojien moninaisesta ajankäytöllisestä tarjonnasta. Osittain siksi luovat ihmiset, yhteisöt, teatterit etsivät uusia muotoja omalle taiteelleen. Teatteritilaa yritetään taas ajatella uudelleen. Esityksiä tehdään myös muualle kuin teatterirakennuksiin. Yksi tällainen esimerkki on The National Theatre Wales, Cardiffissa, jolla ei ole omaa teatteritilaa ollenkaan vaan esitysten paikat haetaan näytelmien tarpeiden ja aiheiden mukaan kylistä, maalaismaisemista ja kaupunkitiloista – esityksiä on junavaunuissa, sotilastukikohdissa, rannoilla ja vuorilla, varastoissa, yöklubeissa, teltoissa, kouluissa ja kirjastoissa. Teatteri järjestää myös koko illan tai monta päivää kestäviä maraton-esityksiä.




Paikan merkitys esitykselle

Teatterin vaikuttavana visualistina on pitkää toiminut Simon Banham. On kiehtovaa, miten eri tiloissa, näissä paikkasidonnaisissa esityksissä, esitysten tunnelataus, näyttämöllinen ajattelu muuttuu aivan toiseksi kun tilan oma estetiikka luo esitykseen oman erityisen teatterikielensä. Banhamin suunnittelema The Persians (2010) esitettiin Walesin sotilaskoulutusalueella ja aluetta myös työstettiin esityksen tarkoituksiin.


Aiskhyloksen pohjalta Kaite O’Reilly: The Persians, National Theatre Wales 2010. Lavastus Simon Banham, ohjaus Mike Pearson. Kuva Simon Banham / Simon Banham arkisto.






Uudenlainen tilallinen kokemus

Ulla Kassius on suunnitellut monia esityksiä Göteborgin Kaupunginteatterille, Backa Teater’ille. Utopia 2012 oli esitys, jonka näytelmätekstin lähtökohdat perustuivat paikallisen lähiympäristön haastatteluihin ja tutkimukseen ammattisosiologien voimin. Teatteritila on kunnostettu, vanha varastorakennus, jonka katsomo on rakennettavissa jokaiseen esitykseen uudella tavalla. Tällainen tilallinen ajattelu luo mielenkiintoista, hedelmällistä ja taiteellisesti kokeellista lavastuksellista ajattelua, jota Kassius on käyttänyt työssään erittäin oivaltavasti. Yleisö ei astu ennalta arvattavaan ja tuttuun teatteritilaan vaan tilallinen kokemus on aina uudenlainen ja tuore. Kassius käyttää tilataiteessaan voimakkaita värejä, minimalistisista esineellisyyttä ja toiminnallisesti uskottavaa esityksen muotokieltä. Utopia 2012 -esityksessä katsojan kokemusta muutettiin väliajan jälkeen totaalisella tilan muutoksella ns. normaalista katsomo – näyttämö asetelmasta katsomon ympyröiden muotoon.


Mattias Anderson: Utopia 2012, Backa Teater 2012. Lavastus Ulla Kassius, ohjaus Mattias Andersson. Kuva Ola Kjelbye / Ulla Kassius arkisto.





Paikkasidonnainen lavastus

Sophie Jump’in visualisoima Seven Sisters -ryhmän esitys nimeltään Like a Fish out of the Water (2012), joka toteutettiin English National Ballet’in kanssa yhteistyöproduktiona London 2012 Cultural Olympiad Festivaalilille, Lontoon maauimalaan, on loistava esimerkki paikkasidonnaisesta ja immateriaalisesta lavastamisesta. Esitys toteutettiin uimalassa liikkuvana esityksenä ja katsojia opastettiin esitykseen kulkuun, esiintyjien luokse, kädessä pidettävien mobiililaitteiden avulla, joihin oli ennakolta tallennettu videoita, joissa oli erittäin visuaalisia kohtauksia sekä kertomuksia myyteistä, lapsuusmuistoista että kuvitteellisia tarinoita. Esiintyjät tarjosivat katsojille taianomaisen ja runollisen matkan esitystä varten myös lavastuksellisesti muokatun maauimalan tiloissa.


Susanne Thomas – Sophie Jump – Richard Hurford: Like a Fish out of Water, Seven Sisters Group 2012. Lavastus Sophie Jump, ohjaus Susanne Thomas ja Sophie Jump. Kuva Chris Nash / Sophie Jump arkisto.






Esitys ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa

Ene-Liis Semper vastasi nerokkaan virolaisen teatteri NO99:n esityskonseptin visualisoinnista. NO75 Unified Estonia (2010), joka projektina kesti vain yhteensä 44 päivää, oli esitystaiteena teatterin ’huijaus’ esittää uutta poliittista puoluetta. Koko konsepti totutettiin niin kuin oikean puolueen perustaminen, lehdistötiedotustilaisuuksineen, skandaaleineen ja katumainoksineen. Teatterin näyttelijät olivat asettuneet puolueen ehdokkaiksi. Kaikki suunniteltiin huolellisesti. Ehdokkaiden puheet, ulkonäkö ja olemus, muistuttivat uskottavasti oikeaa todellisuutta. Puolue esitti olevansa hyper-populistinen puolue, jolla oli tarjottavanaan kaikkea kaikille.

Suuri osa virolaisista uskoi tämän olevan täyttä totta. Esitys huipentui valtavaan urheiluhalliin, johon mahtui kaikkiaan 7500 katsojaa, ja jossa totuus sitten paljastettiin. NO99:llä on oma teatteritilansa Tallinnassa, mutta tässä yhteydessä esityksen tila, urheiluhalli, oli merkittävä osa esityksen kokonaiskonseptia, sen sisältöä. Esitys yhdisti todellisuutta ja mielikuvitusta hävyttömästi keskenään. Ohjaaja Tiit Ojasoo ja Semper suunnittelivat esityskonseptin ideoinnin yhteistyönä, he myös ohjasivat esityksen yhdessä. Ojasoo ja Semper kutsuvatkin usein itseään esityksen ohjaajapartnereiksi tai esityksen taiteellisiksi vastaaviksi vaikka Ojasoo on koulutukseltaan ohjaaja ja Semper lavastaja.


Tiit Ojasoo – Ene-Liis Semper: NO75 Unified Estonia, Teater NO99 2010. Lavastus Ene-Liis Semper, ohjaus Tiit Ojasoo ja Ene-Liis Semper. Kuva Tõnu Tunnel / Ene-Liis Semper arkisto / Teater NO99.







© 2019 Teatterimuseo