Teatterin A B C Pukusuunnittelu Teatteripuku


Mistä puvut tulevat?

Joanna Weckman



Pukuhankintojen historiaa

Puvut ovat monin tavoin tärkeä osa esitystä, mutta niiden suunnittelu, toteutus ja hankkiminen myös maksavat. Teatteri- ja oopperaseurueilla tai esiintyjillä itsellään ei useinkaan ole ollut käytössään suuria rahasummia, joten pukuja on pyritty hankkimaan edullisesti. Pukujen hankinnasta on tietoja keskiajalta lähtien. Euroopassa hallitsijat ja aateliset saattoivat lahjoittaa vanhoja pukujaan suosimilleen teatteriseurueille, tai lainata pukuja kuninkaallisesta vaatevarastosta hoviteatterissa esiintyneille seurueille. 1600-luvulta lähtien Ranskassa ja Englannissa tiedetään perustetun pukuvuokraamoja, jotka helpottivat esiintymispukujen hankkimista uusiin näytelmiin etenkin silloin kun esiintyjät itse olivat vastuussa pukujen kustannuksista. 1800-luvun lopulla Saksassa perustettiin yhtiöitä, jotka erikoistuivat esiintymispukujen ja niihin liittyvät tarpeiston ja valmistustarvikkeiden myyntiin. Näitä pukuja ostettiin myös Suomeen eri teattereihin ja oopperaa varten.





Tunika, valmistaja Leopold Verch. Puku on Suomalaisesta Oopperasta, ja sillä on ollut useita käyttäjiä. Se on saattanut olla käytössä Modest Musorgskin oopperassa Boris Godunov (1925). Kuva: Teatterimuseon kokoelmat.



Miehen rokokootakki, valmistaja Verch & Flothow. Pukua on käytetty Suomen Kansallisteatterissa, ja sillä on ollut useita eri käyttäjiä, mm. Aarne Leppänen Moliéren näytelmässä Porvari aatelismiehenä (1917 ja 1923). Kuva: Teatterimuseon kokoelmat.





Pukujen kierrätystä

Kautta aikojen pukuja on hankittu käytettyinä yksityisiltä henkilöiltä sekä käytettyjen vaatteiden kauppiailta. Pukuja on myös lainattu ja vuokrattu toisilta teattereilta pientä korvausta vastaan. Varastossa olleita pukuja on kierrätetty uusissa esityksissä etenkin avustajien ja kuoron yllä silloinkin, kun pääosanesittäjät tai solistit saivat uudet puvut. Sota- ja pula-aikoina kierrättäminen on ollut välttämätöntä, sillä materiaaleja ei ole ollut tarjolla. Tällöin kaikki jo varastoissa ollut materiaali käytettiin hyväksi, korjattiin ja kierrätettiin huolellisesti. Etenkin 1970-luvulta lähtien Suomessa on perustettu useita pieniä teatteri- ja tanssiryhmiä sekä myöhemmin myös oopperaryhmiä, joilla ei välttämättä ole varsinaista omaa puvustoa, eli henkilökuntaa ja paikkaa, jossa pukuja ommellaan, korjataan, huolletaan ja säilytetään, mutta ei myöskään suuria rahavaroja. Usein puvut hankitaankin kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Monille pukusuunnittelijoille materiaalien ja vaatteiden kierrättäminen on myös tärkeä ekologinen valinta. Käytetyt ja kuluneet materiaalit, joilla on jo tarina, puhuttelevat eri tavalla kuin uutuudenkiiltävät kankaat.



Kirjallisuutta ja lisätietoa aiheesta:

Joanna Weckman 2015: Unelmien kuteita – epookkipukujen historiaa Suomessa.



Materiaalinkäsittely



Materiaalinkäsittelyn historiaa

Vaikka mielikuvitusta ei voikaan ostaa rahalla, käytössä olevat työskentelytilat, materiaalit, asiantuntemus ja ammattitoteuttajien apu vaikuttavat siihen, millaisia materiaalinkäsittelyyn liittyviä valintoja pukusuunnittelija tekee. Etenkin 1900-luvun alkupuolelta lähtien monipuolinen materiaalinkäsittely on ollut tärkeä osa esiintymispukujen ulkomuotoa, niiden suunnittelua ja toteutusta. 1800-luvulla näyttämöllä suosituksi tulleen historiallisen realismin tavoittelun jälkeen tyylitellympi ilmaisu alkoi kiinnostaa. Esiintymispukujen kankaita kuvioitiin maalaamalla, sabluunan avulla tai esimerkiksi applikoimalla eli ompelemalla kankaan päälle kuvioita erivärisistä kankaista.







Näiden pukujen silkkikankaat ovat käsin maalattuja. Niitä on käytetty useissa eri esityksissä Svenska Teaternissa. Puvut on suunnitellut Martha Platonoff (1889-1964) joka toimi ajoittain lavastus- ja pukusuunnittelijana sekä Svenska Teaternissa, että Suomen Kansallisoopperassa. Kuva: Teatterimuseon kokoelmat.














Pukusuunnittelija Liisi Tandefelt valmistaa shabloonaa jonka avulla pystyy spraymaalaamaan tai ”töpöttämään” haluttu kuvio kankaalle. Kuvat Mainosstudio Gerdes & Koszubatis.










William Shakespeare: Så tuktas en argbigga (Kuinka äkäpussi kesytetään), Svenska Teatern 1949.
Puvut Frederick Crooke, ohjaus Tyrone Guthrie. Kuva: Teatterimuseon kokoelmat.





1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla niin vaatetusmuodissa kuin esiintymispuvuissakin innostuttiin kansanpuvuista, etnisestä vaatetuksesta ja erilaisista käsityömenetelmistä, kuten virkkauksesta ja värjäämisestä. Etenkin Itä-Euroopan maissa oli tietoa ja taitoa, jota suomalaisetkin kävivät opiskelemassa. Taitavia teatterialan ammattilaisia kutsuttiin Suomeen opettamaan erilaisia materiaalinkäsittelytaitoja.





Uuno Klami – Kalevi Aho – Alpo Aaltokoski: Pyörteitä, Alpo Aaltokoski Company 2011. Puvut Marja Uusitalo, koreografia Alpo Aaltokoski. Mariano Vega, Emmi Väisänen, Esete Sutinen, Ahto Koskitalo, Kaisa Launis, Jouni Majaniemi, Jyrki Kasper, Johanna Ikola. Kuva Marko Mäkinen / Alpo Aaltokoski Company.





William Shakespeare: Myrsky, Tampereen Työväen Teatteri 1972. Puvut Liisi Tandefelt, ohjaus Esko Elstelä. Salme Laaksonen – Miranda, Antti Litja – Ferdinand.
Kuva Timo Palm.




William Shakespeare: Myrsky, Tampereen Työväen Teatteri 1972. Puvut Liisi Tandefelt, ohjaus Esko Elstelä. Kuva Timo Palm






Pukujen patinointi

1970-luvulla ja 1980-luvulla saatiin uutta tietoa myös siitä, miten materiaaleihin luotiin käytön jälkiä. Jo 1960-luvulta lähtien elokuvissa tutuksi tullut aiempaa realistisempi, dokumentaarinen tyyli vaikutti myös näyttämöllä, sillä pukuja alettiin yhä useammin patinoida eli mekaanisesti kuluttaa ja käsitellä esimerkiksi vanhan, likaisen tai märän näköiseksi. Materiaaleja saatettiin myös muokata toisen näköiseksi, esimerkiksi paperista tehtiin nahan tai metallin näköistä

Koska näyttämön voimakkaissa valoissa patinointi helposti katoaa näkyvistä, pukuja on pitänyt käsitellä yhtä lailla voimakkaasti. Läheltä katsottuna puvut voivatkin näyttää erikoisilta, mutta pitää muistaa, että ne on tarkoitettu katsottavaksi matkan päästä.




Värjääminen

Kangasliikkeistä hankittavat kankaat eivät aina ole halutun värisiä ja välillä tarvittavan suuria määriä on mahdotonta löytää valmiina. Kankaita värjäämällä voidaan vaikuttaa yksittäisen puvun luomaan tunnelmaan ja toisaalta luoda halutun värisiä ryhmiä näyttämölle. Tällöin saatetaan hankkia suuria määriä samaa vaaleata hyvin värjäytyvää kangasta, ja värjätä erivärisiä kokonaisuuksia. Suurimmissa teatteritaloissa on usein hyvin varustellut värjäämöt, erilliset värjäämiseen tarkoitetut pesukoneet ja erityiset tilat patinoimiselle, jotta samalla ei vahingossa sotketa muita pukuja. Vähävaraisemman teatteriryhmän pukusuunnittelija puolestaan saattaa värjätä omassa kylpyhuoneessaan.

Koska näyttämön voimakkaissa valoissa patinointi helposti katoaa näkyvistä, pukuja on pitänyt käsitellä yhtä lailla voimakkaasti. Läheltä katsottuna puvut voivatkin näyttää erikoisilta, mutta pitää muistaa, että ne on tarkoitettu katsottavaksi matkan päästä.




Kankaiden värjäystä Turun Kaupunginteatterin vuoden 1976 esitykseen Rasvahattu.
Kuva Mainosstudio Gerdes & Koszubatis.





Kirjallisuutta ja lisätietoa aiheesta:

Reija Hirvikoski (toim.) 2009: Puvut, Pirjo Valinen.
Joanna Weckman 2006: ”Kummallinen, onnistunut erehdys – Liisi Tandefelt pukusuunnittelijana”, teoksessa Liisi Tandefelt – monessa roolissa.


Uusien materiaalien ja teknologian käyttö näyttämöpuvuissa.



Luonnonmateriaaleista keinokuitukankaisiin ja vaahtomuoviin

Kuten kaikki muutkin vaatteet, myös esiintymispuvut valmistettiin pitkään luonnonmateriaaleista valmistetuista kankaista, kuten puuvillasta, silkistä ja villasta. Vähitellen 1900-luvun alkupuolelta lähtien erilaiset keinokuiduista valmistetut kankaat alkoivat saavuttaa suosiota. Varsinainen tekokuitukankaiden läpimurto tapahtui 1930-40-luvun vaihteessa. 1950- ja 1960-luvuilla vaatteiden valmistuksessa käytettiin runsaasti tekokuitukankaita ja myös erilaisten joustomateriaalien määrä alkoi lisääntyä. ' Helposti muovattavaa ja veistettävää vaahtomuovia alettiin käyttää teatterissa ja oopperassa niin toppauksissa, pukujen koristelussa, kuin päähineissä ja naamioissa. Etenkin 1980-luvulla kauppoihin saatiin runsaasti uusia teknisiä, joustavia materiaaleja. Nykyisin tarjolla olevien materiaalien kirjo on valtava.




Päälle puettava elektroniikka ja muut keksinnöt

2000-luvun mittaan puettava elektroniikka on tullut tunnetuksi etenkin urheiluun ja terveydenhoitoon liittyvässä vaatetuksessa, mutta etenkin tanssipukuihin on yhdistetty uusimpia teknologisia keksintöjä jo 1800-luvulta saakka. Tanssijoiden päähineisiin saatettiin kiinnittää sähkövaloja, joiden patterit kätkettiin pukujen sisälle, pukuja valaistiin värillisillä valoilla ja niihin heijastettiin erilaisia kuvia. 1900-luvulla tanssipuvut saatiin hohtamaan pimeässä myös maalaamalla ne itsevalaisevalla, radiumia sisältävällä maalilla, ennen kuin ymmärrettiin radiumin vaarallisuus. Myöhemmin on kehitetty erilaisia turvallisempia pimeässä hohtavia maaleja, joita on käytetty esiintymispukuihin sekä maskeeraukseen. 2000-luvun alusta lähtien esiintymispuvuissa on käytetty led-valoja, jotka saadaan reagoimaan esimerkiksi sydämen sykkeeseen tai kehon lämpötilaan. Pukuihin on mahdollista ommella joustavaa elektroniikkaa tai vaikkapa tanssijoiden liikkeisiin reagoivia, ääntä ja musiikkia tuottavia sensoreita.


H. C. Andersenin satua mukaillen Kenneth Greve: Pieni merenneito, Suomen Kansallisbaletti 2015. Puvut Erika Turunen, koreografia Kenneth Greve. Suvi Honkanen, Iga Krata, Eun-Ji Ha, Claire Voss, Stefania Cardaci. Kuva Sakari Viika / Suomen kansallisooppera ja –baletti.




Tero Saarinen: Hunt, Tero Saarinen Company 2002. Puvut Erika Turunen, koreografia Tero Saarinen. Kuvassa Tero Saarinen. Kuva Laurent Philippe / Tero Saarinen Company.






Kirjallisuutta ja lisätietoa aiheesta:

Jane McCann & David Bryson 2009. Smart Clothes and Wearable Tachnology.Gilsoo Cho (toim.) 2009. Smart Clothing. Tecnlology and Applications.Xiaoming Tao (toim.) 2005. Wearable Electronics and Photonics.
https://wtvox.com/featured-news/history-of-wearable-technology-2/ [viitattu 27.11.2016]
http://www.aaltokoskicompany.fi/ohjelmisto-item/faux/ [viitattu 28.11.2016]



Peli: Roolitus





© 2019 Teatterimuseo